Olipas viikonloppu. Launtai ja sunnuntai meni turvallisesti perheen parissa, miten hyvää tekeekään lähteä tästä kuppakylästä jonnekin freesimpään jossa on helpompi hengittää. Oli ihana ottaa etäisyytttä kaikkeen, ja saada vähän perspektiiviä asioihin. Perjantaina vedettiin aikasmoiset lärvit Kitaristin ja sen kaverin kanssa ja vielä jatkot pilkun jälkeen mun kämpillä ja tyhjennettiin mun viskipullo. Viimeinen muistikuva on vessanpöntön halailusta ja aamulla heräsin sängystä väärinpän ihmetellen että missähän v***ssa sitä ollaan. Oli kyllä mahtavaa nähdä Kitaristia pitkästä aikaa, ja tuntui että ensimmäistä kertaa (ehkä ikinä) juttelimme oikeesti syvällisiä ja tajuttiin toisiamme muutenkin kuin tuopin kautta. Se sanoi tajunneensa että on ollut masentunut jo pitemmän aikaa ja vihdoin meinaa tehdä asialle jotain. Well done. Oon iloinen että alkaa keräilemään itteään kasaan, ja että siitäkin on löytynyt syvällisempi ja rauhallisempi puoli. Tästä on hyvä jatkaa.

Mun syvällisestä puolesta sen verran että otettiin 1. matsi Milan kanssa perjantaina. Se tietenkin siellä kaukana ja mä täällä. Muutaman tuopin jälkeen aloin vetämään hernettä nenään kun ei siitä kuulunut mitään, ja muutamaa tuoppia myöhemmin oli nenään ilmestynyt jo keilapallo. Lauantaiaamuna jatkettiin viestipommitusta, ja vielä hyvässä humalatilassa heränneenä tajusin, että aivan väärä olotila semmoselle mussutukselle, joten lupasin soittaa sunnuntaina. Juteltiin eilen puhelimessa tunnin ajan, kerroin suoraan että mua ärsyttää ja vituttaa Ämmä, ja että kukaan oikea kaveri ei kohtele kaveriaan tai sen tyttöystävää noin. Ja jos tää olisi heterosuhde, säännöt olis aika selvät. Mutta onko niin, että lesbosuhteessa joudun hiljaa kärsimään vääryyttä, viileästi vain niellä mulle syötettyä paskaa? Jos olis kyse mun "kaverista" joka käyttäytyis noin, vois olla varma että puolustaisin Milaa loppuun asti ja haistattaisin pitkät tommoselle kaverille jolta ei löydy kunnioitusta.

Sanoin myös, että ylipäätään mua ärsyttää kaukosuhde, kun toista näkee vain viikonloppusin eikä aina edes joka vkloppu. Mila siihen, että miten meille kävisi jos oltais 24/7 kiinni toisissamme. Enhän mä sellaista haluakaan vaan nähdä toista silloin kun huvittaa ja totta puhuen olisi myös ihana joskus pyhittää viikonloppuja vain kavereille... Mä en tarvitse suhteelta "laatuviikonloppuja" vaan normaalia olemista ilman rajoituksia.Myös fyysinen kontakti ja kanssakäyminen ovat itselleni tärkeitä. Jos näkemisien välissä menee muutama viikko, ei kiva. Mila on ilmeisesti sitä mieltä, että välimatka alussa ylläpitää alkuhuumaa ja jännitystä pitempään, minä taas uskon että välimatka voi pahimmassa tapauksessa tappaa koko huuman.

Eniten tässä jutussa mua taitaa kuitenkin pelottaa omat tunteeni ja se, voinko luottaa sydämeni täysin toiselle ihmiselle. Kovasti rakkaudesta haaveillut ei välttämättä sittenkään ole valmis siihen. Ja jos sydän on ollut jo pitempään rikki, voinko antaa toisen ihmisen korjata sen vai pitäisikö minun itse se ensin eheyttää ja sitten vasta antaa se toiselle?